Metsäpalot


1. Kahamäen palo

Pyörönmaan pohjoisreunalla Kahamäellä syttyi heinäkuussa 1933 pitkään kestäneen kuivuuden jälkeen suuri metsäpalo jossa metsää tuhoutui noin 600 hehtaaria. Palo alkoi Tikinmaan vanhan tien suunnasta ja eteni Aukeasuolle asti Lempäälän ja Kangasalan rajalle. Valkeakosken palokunnan ja poliisivoimien lisäksi paikalla sammutustöissä oli miehiä Kangasalan, Lempäälän ja Tampereen suojeluskunnista, armeijan virka-apujoukot Parolannummelta sekä joukko pyörönmaalaisia. Sitkeimmät sammuttajat olivat vuorossa yli 30 tuntia yhteen menoon. Myös Hämeen läänin maaherra kävi palopaikalla. /1/

Palo luultiin jo torjutuksi ensimmäisen päivän iltana ja joukkoja lähetettiin jo poiskin, kunnes seuraavana aamuna noussut tuuli sai tulen jälleen valloilleen. Valkeakosken tehtaallakin paperikone pysäytettiin ja työläiset komennettiin palopaikalle ja puhutaan että sammutustöissä olivat kaikki yleisiä naisia myöten. /1//3/

Kerrotaan että eräs sammuttaja ihmetteli kuusen näreellä paloa sammuttaessaan jatkuvasti takana uudelleen syttyviä liekkejä kunnes huomasi omien tallukoidensa olevan hiilloksella ja sytyttävän jatkuvasti uutta paloa. /6/

Toisen päivän aikana palo saatiin hallintaan ja sammutustyön päätyttyä Walkiakoski-yhtiö tarjosi suojeluskuntajoukoille Lotilan kartanossa voileipiä ja kahvia. Armeijan joukkojen tukikohta oli Pyörynmaan tilalla josta hoidettiin joukkojen ruoka- ja muu huolto.

Kangasalan Sanomien palstoilla käytiin loppukesästä 1933 kiivasta keskustelua tapahtumien kulusta ja etenkin palopaikan komentosuhteista ja vartiovelvollisuuksista. Pyörönmaalainen nimimerkki ”Siviili” kuvailee tapahtumia kirjoituksissaan Kangasalan sanomissa 19.8. ja 26.8.1933 seuraavasti:

”Olin juuri päivälliseltä mennyt metsään lehdeksien taittoon, silloin kuului naapurista huuto ”tulipalo”. Juoksin heti metsästä maalle nähdäkseni mistä sauhua näkyisi. Aukeammalle päästyäni näinkin mustan savupatsaan ja erään naishenkilön enemmän lentävän kuin juoksevan palotietoa tuomaan. Jalassani olleet pahat tallukset potkaisin pois ja juoksin kotiin vaihtamaan parempia jalkineita, samalla lähettäen sieltä eteepäin sanan ”Pyörönmaassa tulipalo, kaikki apuun”. Potkaisin lapikkaat jalkaani, sieppasin kirveen käteen ja ämpärin toiseen, sitten matkaan minkä käpälistä selkisi.”

”Sauhu näytti nousevan niin läheltä että aina luulin ensimmäisen vastassa olevan asumuksen palavan. Mutta sitä mukaan kun matka joutui, siirtyi sauhukin ja aina jäi eheänä asumukset taakse. Vihdoin päästyäni viimeiselle aukealle Pyörönmaahan huomasin sauhun nousevan yhä metsän takaa. Nyt olin juossut itseni niin loppuun, että täytyi hiukan vauhtia vähentää. Aloin odottaa perässä tulevaa sakkia, joiden äänet jo kuuluivat. Pian siihen saapuikin toistakymmentä henkeä kolmesta asumuksesta. Tässä teimme sen johtopäätöksen, että se on metsäpalo. Tai jos onkin tulipalo, on se siksi kaukana että kyllä ainakin osan naisväestä on palattava kotiin koska palolla mahdollisesti tultaisiin viipymään.”

”Kuljettuamme Pyörönmaasta Lastusiin päin menevää tietä noin pari kilometriä teimme sauhun ylitsemme menosta sen johtopäätöksen, että nyt ollaan tulen kohdalla. Ensi aikomuksemme oli hakata tienpaikalle linja tulen eteen ja siinä koettaa ehkäistä sen ylimeno, mutta huomasimme siinä paikassa maaston sopimattomaksi talvellisten metsähakkuu risujen vuoksi. Nyt käännyimme vasemmalle päin ja pian alkoikin kuulua edestämme kauhea rytinä ja pauhu. Tuli riensi nopeasti vastaamme suuressa kuusikkometsässä ja oli siinä kaikki vastustamisponnistukset turhia, koska ankara tuuli painoi sauhua, ettei nähnyt mitään ja heitteli tulta sivuitsemme ja puissa päämme päällä. Jos kuinkin olisi koeteltu vastaan hosua, täytyi meidän loppujen lopuksi laskea tuli oikealta puolelta sivuitsemme.”

”Juostuamme suon yli huomasimme tulleemme nuorempaan metsään, missä voi paremmin tulta vastustaa. Edessämme oli noin 150 m levyinen ylänkömaa, jota päin tuuli painoi tulta hiukan sivuttain. Oikealla puolen oli sivuuttamamme suo, missä ei ollut kovinkaan suurta tulen levenemisen vaaraa, vasemmalla myös alavaa nurmikkomaata, tähän uskoimme saavamme tulen tänne päin tulon estettyä. Tuota pikaa lyötiin palolinja poikki ylängön, linjan perkasimme puhtaaksi risuista ja sammalista järjestäytyen ketjuun tulta vastaanottamaan jo oli aikakin sillä oikealla siivellä se pakkasi jo ankarasti linja yli ja pian sitä hulmusi jo koko linjan reuna. Tuon tuostakin heitti tuuli tulen taaksemme, mutta aina se saatiin sammumaan. Tavan takaa huusimme apua vasemmalle siivelle mistä tuli uhkasi meitä kiertää. Takanamme hakkasivat uudet miehet uutta varalinjaa koska edellisen sanottiin olevan liian kuuma, ja kuuma se kyllä olikin, toisinaan painoi tuuli sauhua niin paksulta, että täytyi painaa nenäänsä sammaleen voidakseen hengittää. Parin tunnin ottelun jälkeen aloimme kuitenkin olla tulesta voitolla ja nyt oli jo hiukan aikaa ajatella juomavedenkin hakua sillä olimme aivan nääntymäisillämme janoon. Siihen kuitenkin saatiin pian lievennys koska lähimmälle kaivolle ei ollut matkaa kilometriä enempää.”

Kuka pyörönmaalainen kätkeytyy nimimerkki siviilin taakse jää arvailujen varaan, mutta epäilykset kohdistuvat Kolunmaan suunnalla asuneisiin Mauno Salmiseen ja Jaakko Koskiseen. /1/

Heikkilän perhe Kangasalta oli juuri muuttanut paloalueen vierellä sijaitsevalle Ojalan tilalle. Talo saatiin säästettyä peittelemällä sitä märillä säkeillä ja kastelemalla. Niinpä tilan vahingot rajoittuivat palaneeseen pihamäntyyn. /2/

Kallen Niittymäki kuvailee miten tulimeri kulki hänen kotinsa Kivikarin tilan läheltä noin kilometrin päästä. Niittymäki muistaa miten hän oli itkenyt paloalueen reunassa liekkien noustessa korkealle taivaalle. Se humina, rätinä ja lämpö joka liekeistä lähti oli kerrassaan vaikuttava. /3//4/

Palon jälkeen mustuneet puunrungot korjattiin polttopuiksi ja parin vuoden päästä paloaukealla oli ennennäkemättömät määrät vadelmaa. Myöhemmin alue istutettiin uudelleen metsälle. /5//4/

2. Rutajärven rannan metsäpalo

Väinö Haapaniemi kertoo

Elettiin 60-luvun alkua. Kesä oli ollut kuivaa ja helteet parhaimmillaan. Olimme matkalla Rutajärven rantaan uimaan, mukana oli minun lisäksi veljeni Ville Haapaniemi, Jussi Leppäjärvi, Pentti Kaura ja hänen veljensä. Haistoimme jo kaukaa savun hajua, epäilykset vain vahvistuivat kun lähestyimme Rutajärven kallioita.

Saavuttuamme Rutajärven rantaan ja retkeilymajalle vievän tien korkeimmalle kohdalle tuli oli jo valloillaan usealla taholla. Jätimme uimiset mielestämme ja aloitimme sammutustoimet kuusen näreillä. Mutta kun näytti ettei tuli alkanut laantua lainkaan ponnisteluista huolimatta päätimme lähettää yhden meistä hakemaan apua. Ankarasti paiskittuamme liekkejä sammuksiin saimme tulen hallintaan ja jäimme seuraamaan hiiltyneen näreikön sammumista. Usean tunnin päästä alkoi kuulua meteliä Hakosillan suunnalta. Touhu oli kova kun Kangasalan palokunta ryntäsi paikalle kannettava moottorikäyttöinen paloruisku mukanaan. Letkua oli monta rullaa ja niitä kieritettiin kiireellä järven rantaa kohti. Miesten mukana tuli myös palopäällikkö, joka sanoi heti meidät nähtyään ”täältä ei sitten kukaan lähde ennekuin minä annan luvan”.

Yht’äkkiä kuului huutoa moottoriruiskun luota. Pumpussa ei ollutkaan bensaa vaan se oli tuotu tyhjänä paloasemalta autoon. Siinä sitten katselimme hämmästyneenä noloina olevia palo-miehiä ja ajattelimme että voiko tällaistakin tapahtua oikeille palomiehille. Yksi meistä hoksasi että bensaa saataisiin kylläkin Salmiselta (Tiihalan Leppäjärvi) jossa oli moottoripyörä, ja mahdollisesti sitä saataisiin myös Hakosillan tilan lähistöltä veljeni Villen moottorisahan tankista ja niin asiapoika laitettiin matkaan.

Siinä odotellessamme alkoi yksi palomiehistä sitten sytytellä piippuaan josta me pojat kylläkin varoittelimme. Syntyi melkoinen suukopu; ”kyllä tämä palotouhu nyt tälle päivälle riittää, ei sitä piippua nyt tarvitsisi sytytellä”. Kun palomies vain jatkoi touhuaan, puuttui paikalla ollut palopäällikkö asiaan. Hän käski miehet riviin ja sanoi, että ”tupakointi loppuu nyt”. Palomies laittoi hätäpäissään piipun taskuunsa ja jonkin ajan kuluttua miehen housut olivat liekeissä. Kyllä meillä pojilla oli naurussa pitelemistä kun hän yritti housujaan sammuttaa ja juoksi lopulta järveen ettei olisi kokonaan palanut. No saatiinhan sitä bensaa ja paloruiskun moottorikin käynnistyi. Palomiehet jatkoivat palopaikan kastelua aamutunneille asti. /7/

Kirjoittanut Matti Keitu ja Risto Viitanen

Viitteet:
/1/ Kangasalan Sanomat 15.07.1933, 19.08.1933, 26.08.1933, 02.09.1933
/2/ Iines Järvisen os. Toivosen puhelinhaastattelu 14.2.1990 Matti Keitu
/3/ Kalle Niittymäen haastattelu 12.2.1990 Matti Keitu
/4/ Paavo Niemisen haastattelu 14.03.1990 Matti Keitu
/5/ Olavi Kolun haastattelu 19.2.1990 Matti Keitu
/6/ Laila Lahtisen haastattelu 28.11.1989 Matti Keitu
/7/ Väinö Haapaniemen haastattelu 21.06.1991 Matti Keitu